Meille ei koskaan pitänyt tulla koiraa.

'Ei koskaan' on tunnetusti yksi vaarallisimmista lauseista...

Käytiin reilu vuosi sitten hakemassa äidillini koira, semmoinen vuoden ikäinen sekarotuinen piski joka tarvitsi mahdollisimman pian uuden kodin. Sitten se tuli meille kyläilemään viikoksi, ja on nyt siis ollut reilu vuoden verran... kyläilemässä. Tuossa välissä äiti kyllä hankki itselleen toisen koiran.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt koiranomistajia, hirveä vaiva ja rahanmeno eikä lemmikkikoirista yleensä ole juuri hyötyäkään. Toisin kuin kissoista jotka pitää hiiret loitolla, ja kanat jota pullauttelevat munia.

Mutta, näin kun elää hektistä elämää, juoksee paikasta toiseen ja aina on elämää ja hyörimistä ja pyörimistä enemmän kuin tarpeeksi, tekee äärettömän hyvää lähteä joka päivä pari kertaa ihan yksin, tai siis koiran kanssa, kävelylle.

Rauhassa, hiljaisuuteen, metsään. Kuuntelemaan käkien kukuntaa, lumihiutaleiden putoilua ja olla ajattelematta mitään.

Toisin sanottuna, meditaatiota vähintään aamuin illoin.

Kyllä tuo aamun ensilumen värjäämä polku on aika lähelle polku Nirvanaan, yksinkertaista kauneutta ja harmoniaa.