Opin uuden sanan: 'petoyhdyshenkilö', hänelle voi ilmoittaa paikallisista suurpetohavainnoista, ja havaitsin koiran kanssa suden/susia.


Umpi pimeässä metsäryteikössä ei nyt mitään nähnyt (välähtikö tuolla fikkarin valokiilassa joku?), mutta kuului muutaman minuutin välein yksittäinen kuin suuren koiran murahdut/haukahdus, ja koiralle tuli kiire päästä takasin kotiin.

Seuraavana aamuna hiekkakuopalla oli järjettömän suuret koiran jäljet, ilman ihmisen jälkiä vieressä.
Minun kännykässä on ikävä kyllä järin huono kamera, niin vähän epäselvä missä tuo painauman takaraja kulkee, mutta iso se on.


Tämä petoyhdyshenkilö päätteli että kyllä siellä on ollut susi tai todennäköisti useampi, kertoi myös että urahtelu ei välttämättä ole maailman paras merkki.

Ai jaa? 



Voi olla että emme mene tuonne ryteikköön ehkä enää pimeällä, ainakaan ilman kameraa.

 

Muuten, minusta on hirmu hienoa asua täällä missä on hirviä, kauriita, ilveksiä, supeja, mäyriä ja susia... kaikkea löytyy.
Se on rikkautta.

Blogin pitämimisen vaikeus. Etsiessäni tätä taas vaihteeksi unohdettua blogia, löysin 2008 aloittamani blogin jossa oli yksi kirjoitus. Joskus silloin Belgiassa asuessa onnistuin pitämään kyllä pari vuotta aktiivisesti blogia, se oli hyvä.

Yritän taas. Yksi mielipide päivässä, ja yritän lyhyesti.

Me mentiin naimisiin, kymmenen vuotta sitten, mutta toissa viikonloppuna pidettiin hää-juhlat.
Oli onnistuneet juhlat, tai ainakin minulla oli hauskaa.

Tämän lisäksi minulla on uusi työpaikka. Vakituinen ja ihan oikea työpaikka, toimitsijana ja sihteerinä, järkkäilen tapahtumia ja sometan, organiseeraan ja sihteröin. Saan olla sosiaalisena taustapiruna ja tasaisesti rahaa tilille.

Onneksi työ on tosin vain puoliaikainen, ettei minun tarvitse nyt luopuoa kaikesta muusta tekemisestä... yrittäjyys asuu ihmisessä sitkeässä.  Olen niin onnekas, että saan sekä toimia yrittäjänä, että käydä töissä.

Luopunen kyllä mehiläisistä, mutta siitä voin lahjoittaa jollekulle tarvitsevalle työtä, olkaa hyvät.



Elämä hymyilee.





Päivän mielipide?

Aamulla vahvasti mielipide oli Y-junan lakkauttamista vastaan, tällä hetkellä tasoihin on noussut yksityistämisen vastustaminen, joka taas pinnalla sote-älämölön takia. Y-juna on akuutimpi, joten se olkoon päivän sana.

Älkää hölmöt lakkauttako ja vaikeuttako julkisilla kulkuneuvoilla liikkumista, eteenkin kun Siuntio on kasvava ja aktiivinen kunta, josta yläaste- ja lukioikäiset joutuvat joka tapauksessa käymään julkisilla päästäkseen kouluun.
Siuntiossa yksi lukiolastyttö itki, että pitääkö hänen nyt lopettaa lukio kesken, kun ei sitten pääse kouluun mitenkään.


Eiköhän lukiolaistytölle joku kyyti riitä, mutten millään usko että uudellamaalla olisi niin kannattamaton yksi harvakseltaan kulkeva Y-juna, että sen lakkauttamisella tehtäisiin niin suurta säästöä. Ugh, tämä on tosin faktoihin perustumatonta- mutta uskoni on vahva.





(tästä voisi jatkaa ylipäätään julkisten lippujen hintoihin, minä ainakin kuljen omalla autolla koska se on halvempaa)

Positiivista vaaleista: persujen kannatus laski, kokoomuksen kannatus laski.

Positiivista on, että missään vaiheessa ei ole puhuttu miehistä ja naisista, vaan ehdokskaat ovat vaan olleet ehdokkaita.
Puhetta ei juuri ole ollut myöskään siitä, että edustamassa on muutama homo ja maahanmuuttaja.
Tai maahanmuuttajuus on taidettu mainita muutamaan kertaan. Se, että näistä ei synny minkäänlaista kohua tai muuta osoittaa, että erilaisuus ja sukupuolten välinen tasa-arvo alkavat kohta olemaan kohdillaan Suomessa.

Jos vertaa taas moneen muuhun maailmaan.

Oma poliittinen näkemykseni on kyllä liian vasemmalla että voisin olla vaalien tulokseen tyytyväinen. Huolestuttaa yksityistäminen, valtion tehtävä ei ole olla yritys vaan huolehtia vähempiosaisten hyvinvoinnista.

Pääministeriksi lestadiolainen multimiljonääri... just.

Mutta ehkä asiat voisivat olla vielä huonomminkin. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä tulevaisuuden politiikkarintamalla tapahtuu.

Piirroskuva, sillä ulkona sataa räntää, ja paistaa, ja sataa räntää. Istutin härkäpapuja ja lehtikaalia räntäsateessa. Olen suunnitellut että meidän pihasta tulee maailman hienoin, vaatimattomasti.
Se on näin keväällä aina niin iso into tukea käpälansä puoliroutaiseen maahan... olen luvannut tehdä ihan liikaa töitä kesällä.

Täytyy saada vaan lainat ja laskut maksettua. Ja lisäksi töiden tekeminen on kivaakin, eteenkin kesällä. Tällä hetkellä hieman ahdistaa kun olen ollut vuoden alusta asti tekemässä toimistotöitä (lapsi- ja nuorisojärjestön toiminnanjohtajan sijaisena), olen oppinut entistä selkeämmin etten ole sihteerityyppiä. En vaan ole riittävän tarkka ja täsmällinen päsmäri, se pistää ahdistamaan.

Paljon parempi mielenterveydelle on tehdä, kantaa, raahta, kitkeä, maalata ja rakentaa. Tarpeeksi vaihtelua ja ihan oikeaa tekemistä.

Eräopas-kuvittaja-mehiläistarhuri yhdistelmä tuottaa kyllä tarpeeksi, nyt aion sydämeni kyllyydystä keskittyä kaikkeen tähän mistä pidän, minkä koen hyödyllisimmäksi ja minulle järkevimmäksi tehdä.

Mielelläni annan jakkupukuisten kaupunkilaisserkkujen hoitaa nuo siistit sisätyöt, lähetän mielelläni paketin munia ja hunajaa sitten sinne. Amen, kiitos muutaman kuukauden toimistorottakokeen, olen löytänyt itseni ja aion palata tuonne räntäsateeseen kitkemään mansikkamaata.
 

Jos vaan pankki näyttää vihreää valoa (heidän pitäisi soittaa vielä tänään), niin ostakaamme tuo reilu kolmen hehtaarin ryteikkö. Vähemmän rahaa, vähemmän rahahuolia ja suurempi syy nauttia olennaisesta- eli kasvimaan hoidosta.

Rouva asteli pihan poikki ja uskalsi koputtaa ovelle vaikka koirakin oli pihalla.
Kiltti koirahan se on, mitä nyt vähän pomppoilee.

Rouva kuitenkin halusi myydä meille metsää, tuosta meidän tontin kupeesta sellaiset reilu 3 hehtaaria.
Siitä asti kun tänän mökkiin kaksi ja puoli vuotta sitten muutimme, olen aina tuosta polkua pitkin tiipiin takaa kävellessä kuinka kiva olisi omistaa siltä puolelta vähän lisää metsää... meidän tontti kun on sellainen pitkä ja kapea, että raja menee aika lähellä tuossa pihalla. Niin, että jos joku hakkaisi sen metsän niin ei olisi kiva katsella hakkuuaukiota/ryteikkö ties kuinka monta vuotta...

Nyt sitten olisi mahdollisuus ostaa se omaksi. Jännä mahdollisuus, mies kävi tänään pankissa lainaa pyytämässä, ja todennäköisesti saisimme kyllä lisä-lainaa (talolainan lisäksi)
 

Lainan ottaminen ei jostain syystä ollut missään vaiheessa mikään ongelma, siitä huolimatta että elellään aika minimituilla... eikä tuo metsä mitään halpametsää olisi, kuitenkin alle tunti Helsingistä ja potenttiaalista rakennusmaata, kunnalistekniikka ja isompi tie menee melkein vierestä.

Niin tai näin, miehellä kiiluu silmät... ja niin kai minullakin vähän kuola valuu.

Sitten sitä ei kyllä ostella yhtään mitään ylimääräistä enää ikinä. Mutta kuka mitään tarvitsisikaan, kun on kasvimaa ja oma metsä?

No, paitsi kaivuuttaa itselleen isomman lammen, traktori olisi kiva, lampaita, kasvihuone...

En suuresti viihdy suurissa ihmismassoissa, eikä musiikki ole ihan mun juttu. Kuuntelen Yle Puhetta.
(aamuisin tosin Radio Aaltoa, niiden hölmö aamushow hymyillyttää)

Mutta välillä joku musiikki iskee, kuten viimeaikaisista Tune Yards, kannattaa tutustua. Ja nyt Tune Yards esiintyy Helsingissä ensi sunnuntaina. Pitäisikö mennä?
En ole edes koskaan käynyt Tavastialla.

Mutta sunnuntaina? Tyhmä aika, maanantaina pitää miehen olla töissä ja lasten koulussa yhdeksältä. Tuntuu turhan haastavalta.

Vielä kun ensi viikolla olen jo menossa koulutukseen Nokialle pariksi päivää ja seuraavalla viikolla toinen tapaus Tallinnaan ja välissä töitä ja sitten seuraava viikonloppu taas jotain.

Olen niin nauttinut tänään, kun ei ole ollut mitään pakollista. Tai no, siis oikeastaan olen nypertänyt koko aamun yhden logon kanssa, josta tosin suurin osa ajasta mennyt siihen kun olen opetellut kikkailemaan uuden piirtopöydän kanssa. Huvinsa kullakin, mutta piirustelu on minulle suurta huvia.  Ja sitten lukenut kirjaa ja luekellut nettiä, ei mitään varsinaisesti järkevää. Tekee niin hyvää.

Ei todella siis olisi tehnyt mieli lähteä minnekään konserttiin tai muualle.

Vaikka, sen Tune Yardsin kanssa voisin kyllä vakavasti harkita vaivautumista... pitkästä aikaa hyvällä porukalla hengailemaan. Katsotaan miten lastenhoidollisesti onnistuisi. Vaikka nyt hehkutankin, kun on niin ihana olla kotona, niin ristiriitaisesti olen joka tapauksessa sitä mieltä että melkein aina jos mielessä käy 'pitäisikö', niin ehdottomasti pitäisi.

Se etteikö munkki voisi silmät kiinni meditoiden päästä nirvanaan ei kaiketi estä munkkia nauttimasta auringonnoususta jos sattuisi silmänsä avaamaan.

Vaikka kukapa sitä munkeista tietää.


(Ja mainintana vielä että Wacom rokkaa, voin ehdottomasti suositella sitä kaikille piirtopöytää harkitseville, ja parasta siinä ehdottomasti on kuinka sen pystyy säätämään juuri itselleen sopivaksi, kuinka kovaa painat kynällä ja mitä napista haluat tapahtuvat, todella näppärä)

Haluan olla kaikkien kaveri. Pidän ihmisistä. Erilaisista ihmisistä, semmosista joilla on outoja päähänpinttymiä, jotka eivät ole järin kauniita tai älykkäitä. Pidän sellasista, jotka ovat ärtyttäviä ja rasittavia.
Se on elämän suola, sokeri ja pippuri, että ollaan erilaisia ja katsellaan maailmaa eri näkökulmista ja aina ja ikuisesti opimme uutta toinen toisiltamme.

Ja niin edespäin. Eipä nyt ruveta sen enempää paasaamaan. Kaikki erilaisia, kaikki saman arvoisia.


Tihkuinen harmaa syyskeli, ja siitäkin pidän. Kylmyys on kyllä iskenyt luihin ja ytimiin kun käytettiin koirat pitkällä metsälenkillä, ja nyt pitäisi saada yksi logo valmiiksi.
Vietävän hidasta ollut senkin mokoman kanssa... mutta ompi perjantai, ja pikkasen väsyttää.

Eskarilainen- on viimeiset pari viikkoa heräillyt yöllä, kömpinyt viereen ja sitten ollaan kannettu taas takaisin omaan sänkyyn... se pötkö kun vaan ei mahdu nukkumaan vieressä. Tai vaikka nukun hyvin yleensä melkein missä vaan, niin kahden miehen välisssä alkaa olemaan vähän liian hot dog-olo.

Mutta onneksi on siis lähes viikonloppu, eikä ole mitään suunnitelmia (toinen tälläinen viikonloppu putkeen!), mitä nyt tukilapsi tulee viikonlopuksi, mutta siitä nyt on enemmän iloa kun haittaa. On kyllä erinomainen systeemi tuo tukilapsihomma.

Pöpelikössä asuminenhan ei tarkoita, etteikö olisi sosiaalista elämää... ei todella ei. Phuh, tuossa jos vaikka pullaa leipoisi viikonlopuksi niin eiköhän niitä syöjiä ilmesty taas.
 

Lämmin oma leipoma pulla kuulostaakin erinomaiselta idealta...

(töiden jälkeen)

Johan sitten puhelin pärähti ja pyysi minut täyspäivätöihin, ja kun kauniisti pyydetään niin tottakai suostun.

Onneksi tämä on vain n.4kk toiminnanjohtajan pesti lapsi- ja nuorisojärjestössä, eli käytännössä otan loputkin kolleegan töistä itselleni, tällä hetkellä olen lähinnä vetänyt leirit ja joitan muita tapahtumia yms. n.50pvä/vuosi. Eli paperihommat ja muut järjestönpyöritys rumbat.
 

Näin eräoppaalle on aika raju ajatus, mennä ihan toimistohommiin. Suorastaan extreme-urheilua.

Muuten itse työssähän ei varsinaisesti ole mitään uutta, kun satun olemaan tällänen vanha järjestörotta.

Järjestörotta on toinen sukunimeni, tai ainakin sukukirous. DNA ketjuun on päässyt livahtamaan järjestörotan verta ja niin edespäin.

Että näin tällä kertaa, luvattu mikä luvattu. Ei siinä töissä käymisessä mitään, mutta kun minulla on tämä oma yrityskin jota pyörittää, ja pitäisi nekin keikat siinä ohella... vaikka onneksi tuo tammi-helmi-maaliskuu se hiljaisin aika.
Tosin tietysti juuri eilen kävin juttelemassa yhden yhteistyökumppanin kanssa tulevista töistä, ne taitaa kyllä siirtyä.

Plus sitten että mehiläisetkin tarttee hoitaa, tai ei niitä keväällä niin hirmuisesti hoidella, mutta ajattelinpa tuplata taas tuon pesämäärän, eli nyt talvella olisi nikkaroitava lisää laatikoita ja kehiä. Vähintäänkin sen nelisenkymmentä laatikkoa ja niihin kuhunkin kymmenen kehää, eli nelisensataa kehää.
Kehiä voi onneksi rakennella illalla leffaa katsellessa, ja laatikoiden rakentelukin alkaa olla jo rutiinia.

Ja se menee vähän koiran lenkkeilytyksen kanssa samaan kategoriaan, tuo rakentelu ja mehiläisten hoito. Ja puutarhanhoito... sellasta mielihyvää tuottavaa puuhastelua.

Vaikka siis, mehiläisten hoito on siis enenevissä määrin oleva yksi ihan oikea tulonlähde, ja on siinä ihan oikeasti työtäkin. Toisin sanottuna: täytyy orjauttaa lähipiiri.

Mutta työ on hyvä, mitä enemmän sitä parempi. Ihan rehellisesti tykkään tehdä töitä (sekin kai jonkinlainen geenivirhe?), ja pari kuukautta jaksaa hyvin tehdä vaikka kuinka paljon ylimääräistäkin. Se on koettu ja nähty, sitten voi taas ottaa rennommin pari kuukautta.
Tämänlainen sopii minulle paljon paremmin kun tasaisen tappava 5 päivää viikossa kahdeksasta neljään ympäri vuoden.

Ja sen lisäksi: perustin nyt blogin, ja aion kyllä myös blogin pitää, tuli vaikka kuinka monta työtuntia.

Kuolema kuittaa univelat?

Meille ei koskaan pitänyt tulla koiraa.

'Ei koskaan' on tunnetusti yksi vaarallisimmista lauseista...

Käytiin reilu vuosi sitten hakemassa äidillini koira, semmoinen vuoden ikäinen sekarotuinen piski joka tarvitsi mahdollisimman pian uuden kodin. Sitten se tuli meille kyläilemään viikoksi, ja on nyt siis ollut reilu vuoden verran... kyläilemässä. Tuossa välissä äiti kyllä hankki itselleen toisen koiran.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt koiranomistajia, hirveä vaiva ja rahanmeno eikä lemmikkikoirista yleensä ole juuri hyötyäkään. Toisin kuin kissoista jotka pitää hiiret loitolla, ja kanat jota pullauttelevat munia.

Mutta, näin kun elää hektistä elämää, juoksee paikasta toiseen ja aina on elämää ja hyörimistä ja pyörimistä enemmän kuin tarpeeksi, tekee äärettömän hyvää lähteä joka päivä pari kertaa ihan yksin, tai siis koiran kanssa, kävelylle.

Rauhassa, hiljaisuuteen, metsään. Kuuntelemaan käkien kukuntaa, lumihiutaleiden putoilua ja olla ajattelematta mitään.

Toisin sanottuna, meditaatiota vähintään aamuin illoin.

Kyllä tuo aamun ensilumen värjäämä polku on aika lähelle polku Nirvanaan, yksinkertaista kauneutta ja harmoniaa.

Joka vuosi, on kuitenkin töitä ollut enemmän, parempia, mielenkiintoisempia ja rahaakin tullut joka vuosi enemmän.

Kun vajaa viisi vuotta sitten muutimme Suomeen, olin asunut ulkomailla yhdeksän ja puoli vuotta.
Se ei ole kovin pitkä aika, siis se ei tuntunut mitenkään pitkältä ajalta, mutta sillä on seurauksia ihmisen sosiaalielämään.
Eli sitä ei ole.

Kuinka työllistää itsensä jos ei tunne ketään?


Eli ei auta kuin opetella tuntemaan, tunkea itsensä joka paikkaan mukaan. Ei kyseenalaistaa liikaa sitä, halutaanko minut oikeasti tänne, vaan jos sinut on johonkin edes vahingossa kutsuttu: mene.
Lue päivän uutiset, nappaa sieltä jotain kevyttä yleismaailmallista puheenaihetta (ei liian syvää, poliittista tai masentavaa). Etsi kaltaisiasi, ota sopivasti kantaa. Lähetä sähköpostia, lähetä uudelleen ja ole utelias.

Eipä nuo vuositulot tänäkään vuonna päätä huimaa, mutta pikkuhiljaa olen oppinut tunteaan enemmän ihmisiä, jotka tuntevat ihmisiä jotka tuntevat taas ihmisiä.
Siksi luotan siihen, että ensi vuosi tulee olemaan aivan mahtava vuosi, eikä minulla ole pienintäkään aikomusta mennä 'oikeisiin töihin'. Olkoonkin sitten enemmän vaivaa ja vähemmän rahaa, nyt saan tehdä mitä haluan ja mistä pidän.


Tämä on yksi syy, miksi asumme täällä, pöpelikössä pienessä metsämökissä. Pöpelikössä on niin halpa asua, että lainan saisi maksettua vaikka työttömänä.

Meille tämä nyt sopii muutenkin erinomaisesti, kun satutaan olemaan tälläisiä pöpelikkö-ihmisiä. Haluan pitää kanojani, mehiläisiä, kissaa ja koiraa. Kuokkia pylly pystyssä kasvimaalla (turhautua kun en ehdi sitä tarpeeksi hoitamaan), rakentaa lasten kanssa majaa ja nikkaroida mitä kulloinkin.
Ja kaikki tämä, paljon halvemmalla kuin kerrostalo-asuminen Espoossa!


Ei kaikki tietenkään halua käyttää vapaa-aikaansa kanapaskan lappamiseen... ymmärrän.



Ja kaupalle on kuusi kilometriä. Eli pyöräiltävä matka.

Ei sillä että olisin sinne vielä koskaan pyöräillyt, olemme asuneet täällä nyt kaksi vuotta. Mutta kun muksut ovat teinejä, tämä on varmsti plussaa... vaikka meneehän tuosta nurkilta bussikin.